ViiniTV:n uusivuosi lähtee käyntiin skumpalla ja Brazilian waxilla takaapäin.
Jancis: Islanti, ilonpilaajien saari
18.04.2010 — Jancis
Jancis ei pidä islannista
Merkittäköön pöytäkirjaan, tulivuoren purkauksesta johtuva lentokielto harmittaa keskimääräisesti enemmän kuin yhdeksän ruokalajin illallinen Nomassa tai Domaine de la Romanée-Contin vertikaalimaistajaiset. Siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan ja sekös sieppaa.
Islanti on nähdäkseni vastuussa perusoikeuksiini kuuluvan lento-oikeuden rajoittamisesta, koska tulivuori sattuu sijaitsemaan sen alueella. McDonaldsin pakeneminen konkurssikypsästä maasta ei riittänyt rangaistukseksi, sillä kyseessä oli mielestäni ennemminkin lahja, jonka korporaatio voisi antaa muillekin maille. Myöskään tieto siitä, että Islanti joutuu sietämään koko lentokiellon ajan islantilaisia, ei lohduta minua riittävissä määrin.
Kaiken tämän lisäksi lehdissä kehotetaan varautumaan koleaan kesään! Tuhka tuppaa blokkaamaan auringon lämmittävät säteet! Mikä neuvoksi tällä epätoivon ja raivon hetkellä?
Sama juoma, joka on lohduttanut minua mitä erilaisemmissa tilanteissa: samppanja. Tiedän, kyseessä on pieni klishee, mutta lohdun lähteillä radikaalit uudet ajatukset ovat yhtä tarpeettomia kuin konservatiivisiipi käsistä karkaavassa mielenosoituksessa, joten sallikaa itsellenne näinä aikoina takertuminen tuttuun ja turvalliseen.
Ajat samppanjalohtuun sattuvat olemaan 2010 paremmat kuin koskaan. Kiitos päällekkäisten onnettomuuksien, samppanjan hintoihin on kohdistunut kuluneina kahtena vuosina historiallisen suuria laskupaineita, mikä näkyy siinä, että Alkostakin saa jo pullon kelvollista samppanjaa alle 20 eurolla (Louis Massing Brut Réserve 19,98€). Jos janosi on pieni, voit napata matkaasi uutuustuotteen: puolikkaan samppanjan, joka kustantaa alle 14 euroa (Baron-Fuenté Grande Réserve Brut 13,98€). Luksus ei ole koskaan ollut näin halpaa, joten hiiteen tulivuoret, lentokiellot ja koleat kesät! Niin kauan kuin kuohuvaa riittää, jatkan laulamista.
Jancis: ViiniExpo 2010
21.03.2010 — Jancis
Kolmipäiväisen messuilun jälkeen on aika summata sulkasato. ViiniExpo 2010 oli onnistunut tapahtuma, ajankohtaa varjostavasta lamasta huolimatta. Tarjolla oli maistuva kattaus monenlaisilta maahtantuojilta ja tuottajilta. Kalifornian osastolta suurimman vaikutuksen minuun tekivät Stag’s Leap S.L.V. ja Napa Valley Merlot sekä Justin Isosceles. Vanhan mantereen puolelta Peräsen Chiantit ja monet muut.
Mutta, mutta… Ei hyvää, jos ei jotain huonoakin. Ammattilaispäivien jälkeen katsoin kummastuneena tapaa, jolla messut oli järjestetty viininystävänpäivänä. Lipukkeita ja senttipeliä, joka muistutti päivittäisten hankintojen tekemistä isoveljen myöntämillä ruokakupongeilla.
Kupongeilla pelailu asettui vastakohdaksi aikaisempien päivien tapahtumien kanssa. Ammattilaiset maistelevat messuilla satoja viinejä ilman rajoituksia kaksi täyttä päivää. Sen sijaan kuluttajat, joiden ostovoiman katalyytteina ammattilaiset perimmiltään vain toimivat, ostavat viinimaistiaisensa liki ravintolahinnoilla.
Jancis ymmärtää täysin hyvin, että maahantuojien ja tuottajien täytyy pyytää viinimaistiaisista euroja, koska viinin myyminen monopolijärjestelmässä ei tee yhdestäkään yksityisestä pelurista kroisosta. Korkeat hinnat kuitenkin torpedoivat kokeilunhalut monelta osallistujalta. Kun viininystävä ajattelee viiniammattilaisen ja hänen saamansa kohtelun välistä eroa, hän saattaa kokea edustavansa arvotonta paarialuokkaa. Nämä seikat mielessä, ehdotan seuraavaa ratkaisua vuoden 2012 messuille.
Ensinnäkin senttipeli jätetään suosiolla Hok-Elannon ravintoloihin. Viinit jaetaan kahteen simppeliin ja ymmärrettävään kategoriaan. Yksi lippu tarkoittaa edullisempaa viiniä ja täyttä kaatoa (8 cl). Kaksi lippua arvokkaampaa viiniä ja pientä kaatoa (4cl). Mikään viini ei maksa useampaa lippua tai lähemmäs kymmentä euroa, ainoastan kaato on pienempi. Viineillä ei tehdä bisnestä, niillä luodaan markkinoita. Jotta kustannukset pysyvät hallinnassa, ammattilaiset maistelevat vain päivän.
Järjestely kunnioittaisi messujen alkuperäistä ideaa, mikä lienee ollut Suomen viinikulttuurin kehittäminen tarjoamalla kuluttajille poikkeuksellinen mahdollisuus maistella tuntemattomia viinejä useista hintaluokista.
Sulkakynä räpylässä,
Jancis
Jancis: monopolin salatut elämät
21.02.2010 — Jancis
Arvon luomakunnan kruunut, tarkasteltuani Suomen viinikulttuuria kotvan sekä viininystävänä että dinosaurusten jälkeläisenä, jaan kanssanne mietteet, joita olen hautonut kuin kana munia. Mahdollisen sulkasadonkin uhalla kysyn: mikä on tärkein asia viinikaupassa?
Uskon, että se on lopulta hintataso. Sallikaa, että pohjustan hieman nokkimista, jolle teidät altistan. Kotimainen alkoholikeskustelu ajautuu kuluneille urille kuin noiduttuna, mikäli joku lausuu samassa lauseessa sanat monopoli ja alkoholi. Keskustelussa vilahtelevat halvat ja huonot Citymarket-viinit sekä viinin alkoholisoimat teinit. Samaan hengenvetoon luetellaan yleensä puolustusargumentit monopolille.
Mitä keskustelussa ei huomata, on että monopolin hienoimmat puolet ovat itseasiassa täsmälleen samoja, jotka tekevät siitä kivireen hyvälle viinikulttuurille.
Älkää käsittäkö minua väärin: Alkossa on puolensa, joista merkittävin lienee laaja myymäläverkosto, joka kattaa monet pienemmätkin pitäjät. Pohjoisesta etelään lentäneet lajitoverini ovat havainneet, että Alkon myymälöitä löytyy tasaisesti Nuorgamin ja Hangon väliltä. Viinikulttuuriin voi heittäytyä jopa sellaisilla seuduilla, joissa viiniä pidetään herrojen touhuna.
Laajan myymäläverkoston ylläpitäminen ei ole kuitenkaan ilmaista. Kustannukset näkyvät viinin hinnoissa riippumatta siitä, missä päin Suomea pullo ostetaan. Ruuhkasuomalainen subventoi ostoillaan syrjäseutujen kustannuksia. Tämä on ensimmäinen tekijä, mikä tekee Alkosta kalliin.
Tarkastakaa asia vertaamalla hintoja. Esimerkiksi Zenaton Valpolicella Superiore maksaa saksalaisessa Superiore.de-nettikaupassa 5,99,-. Alkossa pullo maksaa täsmälleen kaksi kertaa enemmän, eli 11,99,-. Kuljetuskulujenkin jälkeen pullo on monta kymmentä prosenttia edullisempi ostos kuluttajalle, eikä kyse ole alkoholiveron maksamattomuudesta. Alko ei pärjää kilpailijoille myöskään arvoviinien kategoriassa, vaikka meille toisinaan muuta uskotellaankin.
Mistä Alkon hinnoissa oikein on kyse? Pahanilmanlintusyytöstenkin uhalla totean, että Alkon hintojen kilpailukyvyn puute on perustavaa laatua. Asia selittyy niin sanotulla “long tail -ilmiöllä”, jonka Internet on mahdollistanut. Kevyellä kulurakenteella, nopealla kierrolla ja suuren valikoiman volyymilla nettikauppojen hinnat ovat pysyväisesti perinteisiä myymälöitä alhaisemmalla tasolla, ilman että niiden tulos kärsii. Sama havaitaan, jos verrataan Amazon-kirjakaupan hintoja esimerkiksi Akateemisen kirjakaupan vastaaviin. On selvää, että asiakas maksaa myymäläverkoston kulut ostoksissaan.
Alkon kohdalla kyse ei ole ainoastaan kalliista myymäläverkostosta tai vanhakantaisen organisaation mahdollisesta tehottomuudesta, vaan paljon merkittävämmästä tekijästä, nimittäin myyntikatteista. Alko on vähäsanainen, mitä tulee sen toimintaan. Minimaalinen tiedotuslinja kuulostaisi perustellulta markkinataloudessa, mutta koska Alko edustaa monopolin roolissa enemmänkin markkinatalouden häiriötä, yrityksen toimia verhoava läpinäkyvyyden puute tuntuu kohtuuttomalta.
Alkon katteiden suuruudesta ei keskustella mediassa. Päinvastoin, mediat älähtävät vain silloin, kun hallitus päättää korottaa tai laskea alkoholiveroa parilla prosentilla. Alkoholivero muodostaa silti vain pienen osan viinipullon hinnasta. Muutaman prosentin tarkistus ennestään pieneen muuttujaan ei vaikuta hintaan paria senttiä enempää. Keskustelu alkoholiverosta näyttää sumuverholta, jolla viiniystävät harhautetaan takertumaan epäolennaisuuksiin ja osoittamaan sormella väärää puuta.
Olisi korkea aika puhua piiloalkoholiverosta. Alkon kate muodostaa suuren osa viinin hinnasta ja pidän varsin epätodennäköisenä, että monopoli voisi ylläpitää vastaavaa hintatasoa, jos pelilaudalla olisi muitakin toimijoita. Ymmärrätte mihin olen menossa.
Alkolla on peruslaadukas valikoima, kattava myymäläverkosto ja suht osaava henkilökunta. Viininystävän näkökulmasta hyödyt ovat silti kyseenalaisia. Ruuhkasuomalainen voi kysyä itseltään onko Amaronen saatavuus Utsjoella niin ihanteellista, että se oikeuttaa liki kaksinkertaisen loppusumman hänen laskuunsa? Eihän valtio kustanna verorahoilla cafe lattea, parmankinkkua tai foie grasta syrjäisten seutujen asukeille? Pitäisikö sen muka?
Mikäli ihminen kokee tasokkaan viinikaupan läheisyyden erääksi elämänlaatunsa kulmakiveksi (minkä ymmärrän), johtopäätös on melko ilmeinen. Urbaani ympäristö kutsuu. Selvyyden nimissä tiivistän vielä kantani: on hienoa, että laatuviinejä voi harrastaa kaikkialla Suomessa, mutta en ole varma onko oikein, että lysti kustannetaan pussistani, etenkin kun en saa vastineeksi laskettelukeskuksia tai erämaan rauhaa asuinkaupunkini keskustaan. Lisäksi soisin, että verot hoidettaisiin niinkuin laki sanoo, ei piilottamalla niitä yksityisen yrityksen tunnuslukujen katveeseen.
Loppukaneetin paikka: Alkosta ei tarvitse luopua. Alko jatkakoon kurssillaan. Samalla markkinat tulee avata muille luvanvaraisille toimijoille, jotka kykenevät erikoistumisen avulla vastaamaan paremmin kuluttajien tarpeisiin ja voivat pakottaa sukupuuton partaalla horjuvan tyrannosauruksen tarkistamaan hintansa.
Uudet viinikaupat maksaisivat alkoholiverot valtiolle siinä missä Alkokin, jolloin valtio ei menettäisi virallisia verotuloja senttiäkään.
Mitäpä jos jätettäisiin veroilla politikointi poliitikoille ja annettaisiin asiakkaiden äänestää lompakoillaan? Jos Alko on niin hyvä kauppa kuin se väittää olevansa, sillä ei ole mitään syytä huoleen.
Ti-ti-tyy-terveisin,
Janciksenne
